Dayna hymyili Augustille ja viittoi tätä istumaan samaan pöytään kanssaan. August pudisteli päätään. Dayna vetäisi ilmaa kädellään, ja ennenkuin August huomasikaan hän istui samassa pöydässä kuin Dayna. "Hölmö, se ei ollut kysymys."
"Jaa..."
Tyttö puraisi omenaa. Hän oli oikeastaan aika kaunis. Tumma iho ja punaiset huulet, ruskeat silmät ja hiukset.
"Kuules...olen uusi täällä..."
"Tiedän sen."
August naurahti hermostuksissaan. "Niin. Öh, kiva. Onko omena hyvää?"
Dayna kääntyi tuijottamaan velhoa ja purskahti nauruun.
"Surkein keskustelun aloitus ikinä."
"Olenkin aina tiennyt olevani surkea."
"Ryvet itsesäälissä. En pidä siitä."
"Kukapa pitäisi."
Omenan kara lennähti roskikseen. Dayna hymyili.
"August. Lokhart."
"August Lokhart. nimeni."
"Kaunis nimi. Ja harvinainen."
"Mm..."
August käänsi katseensa omaan eväsleipäänsä.
"Kiitos."
"Ole hyvä. Olemmeko me kavereita?"
August meinasi tukehtua leipäänsä.
"No! Kyllä. kai."
Daynan hymy hyytyi.
"Ei hyvä."
Hän paljasti hampaansa ja sähisi. "En pidä kavereista."
August väisti ja Dayna hyppäsi hänen päälleen. He kaatuivat lattialle ja August yritti epätoivoisesti repiä sähisevän tytön kimpustaan. Dayna vetäisi kynsillään naarmun hänen poskeensa.
Muut ruokailijat eivät puuttuneet tähän mitenkään, vaan kerääntyivät ringiksi heidän ympärilleen. "Tappelu, tappelu, tappelu!"
August sai toisen naarmun.
Vaaleaihoinen poika erotti heidät ja muut paikallaolijat vaikenivat.
"Te kaksi,"hän sanoi. "rehtorin kansliaan. Heti."

"Leirissä? Turvassa? En ole nyt aivan varma, pitäisikö minun uskoa tuota. Mikä leiri?"
Tyttö käveli ikkunaan ja avasi verhot yhdellä voimakkaalla ranneliikkeellä. Huoneeseen tulvi valoa ja August peitti silmänsä.
"Katso."
August nousi sängystä ja käveli tytön luo. "Jos tämä on jokin täysin murhaan viittaava ele, kuten aikomuksesi pudottaa minut parvekkeelta, pidän antaumuksella etäisyyttä."
Ulkona ihmiset askelsivat ja juttelivat kuin normaalistikin, vain yksi asia ei ollut kohdallaan.
"Hei...tyttö. Miksi minä oikeastaan olen täällä?"
August kääntyi ja hätkähti. Hänen takanaan ei ollut ketään.
"Tuo ei ole hauskaa. Olen jo valmiiksi järkyttynyt." August käveli ovelle 
- ja törmäsi vanhaan mieheen.
"August Lokhart?"
August karjaisi ja pomppasi taaksepäin. "Tzn... mitä hittoa minä olen teille tehnyt? Melkein sain sydänkohtauksen!"
Mies hymyili ja sulki oven takanaan. "Anna anteeksi. Tietänet kuitenkin että velhoilla ei ole sydäntä. He ovat siis aikalailla turvassa vaikka minä teitä säikyttelisinkin. Hauska tavata. Olen
Esteban Owens, tämän Leirin päällikkö. Vai pitäisikö sanoa vanha lohikäärme", hän naurahti ja yskäisi. Tulta.
"Wow. Vai olet siis lohikäärme. Asia kunnossa."
"August Lokhart, näytä minulle kykyjäsi."
"Miksi minä niin tekisin?"
Mies hymähti. "Minun pitää opettaa sinulle kykyjä, joita et vielä osaa."
August puhahti "hyvä on" ja hieroi kämmeniään yhteen.
Pian ne muuttuivat sinisiksi.
Yhtäkkiä käsistä lehahti suuri, sininen lintu, joka rääkäisi ja lensi katon läpi. August erotti kämmenensä ja imaisi linnun takaisin. "Huh, siinä."
Sen jälkeen hän pyörähti ympäri ja alkoi pyöriä huimaa vauhtia.
"Tornedo", hän henkäisi.
Ja muuttui pieneksi pyörremyrskyksi.
Kun hän pysähtyi hän näytti muita temppujaan. Ensin lennähti seinään ja sen läpi, sitten hän muuttui kissaksi. Seuraavaksi sytytti tulen pöytään ja sammutti sen painamalla kämmenensä siihen.
"Olen vaikuttunut, August. Osaat monia asioita, telekinesian ja pyrokinesian, hallitset olomuodonmuutokset ja illuusion luomisen." August nyökkäsi.
"Mutta on vielä paljon opittavaa ja hallittavaa. Ennenkaikkea päässäsi. Haluatko tutustua muihin?"
August nyökkäsi uudelleen.

He olivat suuressa, pyöreässä salissa, jonka seiniä koristivat siniset orgamentit ja ikkunat. Sali oli täynnä ihmisiä, jotka tuijottivat Owensia ja Augustia supatellen.
"Esittelen sinut muille tämän Leirin asukeille, joita on kahdeksan", Owens kuiskasi ja talutti Augustin lavalle. Väkijoukko hiljeni.
"Hyvää päivää ja Hohdeajan aattoa. Esittelen teille tänään tulleen vieraan. Tässä on velho August Lokhart."
Väkijoukko henkäisi.
"August, tässä ovat Daemon Lionhart, Dustin Allison, Verina Colling , Kettie Bradford, Sue Hatcherson, Dayna Emsworth ja Marielle Drake. He ovat velhoja ja noitia ja osaavat auttaa sinua kun tarvitset apua. He vievät sinut nyt Leiriinsä. Lepäät tämän päivän ja huomenna aloitat harjoittelun."

Hän heräsi. Hän heräsi ja erotti vaimeat äänet jostain yläpuoleltaan.
"... joten se voi hyvinkin olla mahdollista..."
"...ja siis on erittäin epätoden näköistä, että..."
"... Lokhart on satuttanut itsensä kohtauksessa demonin kanssa. En tosin tiedä, mikä sen toi tänne, jos se ei edes tappanut ketään."
August yritti nousta ylös, mutta tuntui siltä kuin hänen päänsä olisi ollut lyijynraskas. Ihmiset olivat sumeita läiskiä hänen näköpiirissään käden ulottumattomissa.
" Hän heräsi. Luulin ettei hän heräisi-"
äänet vaimenivat, ja August yritti puhua. Hänen kielensä oli kuin paksua kumia. Hän oli varmaan purrut sitä pudotessaan demonin kynsistä. " Missä minä oikein olen?" Hän halusi sanoa, muttei pystynyt päästämään ilmoille äännähdystäkään.
" Meidän pitäisi ilmoittaa asiasta hänen van-"
" Idiootti. Ei August Lokhartilla ole vanhempia. Me olemme vastuussa hänestä tästä hetkestä eteenpäin," Sanoi tyttö.
Joku huokaisi. " En olettanutkaan, että Janessa pääsisi tästä näinkin helpolla. Joku hakee hänelle teetä."
Askeleet kaikkosivat. August jäi yksin pimeään huoneeseen. Missä hän oli? Hän muisti hämärästi välikohtauksen demonin kanssa, mutta hän ei muistanut, mitä sen jälkeen tapahtui.
Varjoista asteli esiin mustapukuinen nainen. Hänen ruskeissa hiuksissaan oli pieniä, sinisiä helmiä.
" August Lokhart. Hauska tavata viimein, en tosin olettanut, että näissä merkeissä."
Augustin näkö selventyi ja hän nousi istumaan. "Missä minä olen?"
"Olet Leirissä. Turvassa. Näimme, kun sinulle sattui pieni välikohtaus demonin kanssa."
"Hoitelinko sen demonin?"
Nainen naurahti. "Et. Se pääsi karkuun. Meitä kiinnostaisi tietää, mitä teit sen kanssa. Et kai vain ollut solmimassa sopimusta?"
August hätkähti.
"En. Tahdon pois."
"Et pääse. Leirimme on ainoa paikka, missä olet turvassa.

~~VARJOJEN KIRJA~

Lokhart juoksi pitkin katua. Silloin tällöin hänen eteensä ilmestyi valtavan korkuisia verkkoaitoja, joiden yli hänen täytyi hypätä. Hän kaateli roskiksia mennessään. Oli sydänyö, ja vaikka New Yorkin kadut olivat aina täynnä ihmisiä, tänä yönä hän oli yksin. Se jokin hengitti hänen niskaansa, ja kaarteissa valtava varjo lankesi hänen ylleen. Hän ei katsonut taakseen. Hän tiesi, ettei häntä takaa ajava olento ollut inhimillinen- se oli demoni. Hän ei ikinä ollut nähnyt mitään niin kauheaa tai joutunut vaikeuksiin alamaailman olentojen kanssa. Kerta se oli ensimmäinenkin.
Hän ei päässyt eteenpäin, sillä kuja loppui valtavaan seinään. Lokhart kääntyi hitaasti ympäri.
Olento otti hänet valtavaan suomuiseen kouraansa ennen kuin hän ehti reagoida mitenkään.
" En tietääkseni ole tehnyt mitään, mistä teidän-" Hänen äänensä hukkui demonin naurahdukseen.
"Vai et ole tehnyt mitään, päävelho August Lokhart, mutta tiesin, mitä olit tekemässä. Aioit luultavammin avata lukon New Yorkin alamaailmaan ja tehdä sopimuksen heidän kanssaan. Maan alainen New York ei ole kaupunki, jonka asukkaisiin voi luottaa, se on kaupunki, jota sinun tulee vältellä kuolemaasi saakka."                                                                                                                                           Lokhart pyöräytti silmiään. " Kiitos tästä tiedosta. Voisitko päästää minut alas? Minulla on korkean paikan kammo."
Demoni naurahti taas- sen ääni kuulosti  kymmenen koiran haukunnalta. " Jos sinulla on siihen tarpeeksi hyvä syy. Ja jos minulla on syytä uskoa, ettet enää koskaan sekaannu alamaailman asioihin."
August vakavoitui. Hän ei yleensä tehnyt sopimuksia demoneiden kanssa, mutta tämä oli poikkeus tilanne. Niihin ei kannattanut luottaa. " Hyvä on." Demoni hyrähti mielissään, ja sen terävät suomut liikahtelivat muutamien senttien päästä Augustin käsivarresta. Se nousi korkealle
-ja pudotti Augustin alas. Hän mätkähti asfaltille ja hänen koko kehonsa säkenöi kivusta. Hänen suussaan maistui veri. Demoni haihtui ilmaan ja viimeinen asia jonka hän näki yläpuolellaan, oli valtavan kokoinen punainen silmä, joka tuijotti häntä.
" Vai niin. Enää en tee sopimuksia demonin kanssa", hän sähähti ja vaipui maahan.

Amber haahuili linnan käytävillä. Hän siveli kädellään käytävän seiniä. Käytävää valaisi muutama soihtu. Muuten oli pimeää. Lisävaloa hän sai kännykän lampusta. Käytävä teki jyrkän mutkan vasemmalle. Amber kääntyi ja kiljahti. Hui. Se olikin vain kokovartalopeili. Hän oli luullut sitä vampyyriksi. Peili oli pölyn peittämä, ja siinä oli kultaiset kehykset. Amber puhalsi peilin pintaan, ja pöly pöllähti ja sai Amberin yskimään. Käytävässä oli kylmä. Tapetit olivat kuhmuilevat, koska ilmeisestikin kosteus oli saanut ne kohoilemaan. Peilin pinta näytti kirkkaalta. Amber näki siinä oman kuvansa. Hän päätti jatkaa eteenpäin, vasemmalle. Käytävän päässä oli huone; sen ovessa oli valkosipuliseppele. Amber pysähtyi miettimään, mistä oli kyse. Vampyyreiden linnassa valkosipuliseppeleitä? Amber avasi oven. Ja häntä odotti yllätys.

~THE MYSTERIES OF SLEEPY WALLEY'S COUNTRY HOUSE~

Nimeni on Hayley Rosewood. Olen nyt viisitoista, syntymäpäiväni on heinäkuussa. Saan lahjaksi oman Bentleyn, jolla voin ajaa kaupunkiin tapaamaan ystäviäni. Tuskin maltan odottaa. Nähkääs, me muutimme maalle pari päivää sitten, enkä ole vieläkään asettunut aloilleni. Muutimme, koska isäni ei saanut kunnollista työtä kaupungista. Asumme hylätyssä kartanossa, josta ei makseta vuokraa. Kuulostaako köyhältä? Olisi syytäkin. Tätini ostaa Bentleyn omilla rahoillaan, ja vanhempani haluavat osille. Mutta tätini sanoo, että auto on minulle. Siksi en pidä vanhemmistani. He ovat ahneita, mutta eivät omista lainkaan rahaa. Kartanon ympärillä on metsä, jossa käyn kävelyllä silloin kun ei ole tekemistä tai jään yksin taloon. Silloin tällöin tapaan kulkurin, joka kehuu ulkonäköäni ja haukkuu vanhempiani. Lystikästä. Ystäväni sanoivat, että näytän ikäistäni vanhemmalta. Ei pidä paikkaansa. Minulla on pitkät, ruskeat hiukset ja kullankeltaiset silmät. Vanhempieni silmät ovat samansävyiset, tumman vihertävät. En siis ole tullut vanhempiini. Olen itsepäinen, mutta pidän hiljaisuudesta. Olen varmaan maailman ainoa teini, joka ei kuuntele musiikkia. Olen pienestä pitäen pitänyt taikauskosta ja mystiikasta. Kävin toissa kesänä kummitus festivaaleilla. Kun olin pieni, ja tyhmä. Mutta nykyään minulla on oma elämäni täällä maalla.
"Hailey?"
Säpsähdän ja vikuilen ympärilleni." Oscar?"
Hän on minun tyhmääkin tyhmempi isoveljeni.
" Hailey, alakerrassa on joku outo... " Oscarin ääni sammuu. Nousen ylös sängystä.
Onko kulkuri tullut ahdistelemaan häntä? Meitä? Onko siellä murhaaja? Nyrkkeilyrobotti? Noita?
Juoksen portaat alas. "Oscar? Oletko kunnossa?"
Kuulen olohuoneesta kiljaisun. Juoksen olohuoneen ovelle ja avaan verhot sen edestä." Oscar?"
On aivan hiljaista. Sitten alan tajuta.
" Bööööööööö!"
"Äääääääk!"
Oscar ryntää esiin sohvan takaa. Huokaisen ja tarraan häntä käsivarresta." Idiootti. Haista paska."
Oscar nauraa maha kippurassa kuin pikkuinen lapsi. Ääliö.
Tällaista on minun arkeni.

" Amber, kaikki hyvin?" Rosie kysyi. Amber oli juossut hengästyneenä alas portaita ruokasaliin.
" Tuota, on. Tietääkseni. Minulla on vähän nälkä. Saisinko syötävää?"
" Kyllä. Istu vain alas. Taisit tavata yhden asukkaista, vai?"
Amber nyökkäsi.
" Hänen nimensä oli James. Kiltti ja mukava."
" Missä sinä näit hänet?"
" Huoneessani, arkussa nukkumassa." Enää Amber ei esittäisi mukavaa, hänen täytyi saada tietää, mistä kaikessa oikein oli kyse.
" Ja ei sitten tullut mieleenkään kertoa minulle, että linna on täynnä vampyyreja?" Amber kivahti.
Rosie kallisti päätään." Anna anteeksi. Sinun ei tarvitse pelätä. He eivät tee sinulle pahaa, ainoastaan asuvat täällä."
Amber pyöräytti silmiään. " Olet majoittanut kotiisi vampyyreja? Sinun täytyy olla päästäsi sekaisin."
" Kenties. Mutta he ovat ystäviäni. Olen kouluttanut heitä jo kaksisataa vuotta, ja täytyy myöntää, että he ovat erittäin hyvätapaisia vampyyreiksi."
Amber alkoi ymmärtää, mutta hänen äänensä värisi hänen sanoessaan:" Eli voin luottaa heihin. Ja sinuun, vaikka oletkin vampyyri."
Rosie nyökkäsi. "Ja voit jatkossa kutsua minua Kreivittäreksi." Amber nyökkäsi varovaisesti.
Hän ei varmaankaan kertoisi isälleen, eikä isä muutenkaan häntä uskoisi. Vampyyreja.